Kirjoita kuin Einstein

Elizabeth Waterhouse ja Harald Geisler ovat käynnistäneet Kickstarter-kampanjan toteuttaakseen suunnitelmansa luoda fontti, joka muistuttaa yhtenä aikamme suurimmista neroista pidetyn teoreettisen fyysikon Albert Einsteinin käsialaa.

Harald Geisler on typograafikko, joka on aiemmin kehitellyt mm. psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin käsialaa jäljittelevää fonttia, niinikään joukkorahoituksen turvin. Elizabeth Waterhouse puolestaan on astrofyysikon koulutuksen saanut Harvardin kasvatti ja sittemmin tanssin tutkija ja teoreetikko, joten hänellä oli koulutustaustansa ansiosta mahdollisuus hakea Einsteinin perikunnalta lupa fontin kehittämiseen.

Einsteinin käsiala on tarkkaa ja ainutlaatuista kalligrafiaa, ja siinä on nähtävissä vaikutteita sekä latinalaisesta tyylistä että Kurrentista, joka oli vanha, keskiaikaiseen kursiiviin perustuva saksalainen käsialatyyli. Käsiala on niin tarkkaa, että on kuin Einstein olisi käyttänyt viivoitettua paperia kirjoituspaperinsa alla pitääkseen rivit suorina.

Digitalisointityönsä Geisler aloitti tutkimalla puolen vuoden ajan Einsteinin käsialanäytteitä ja yksilöimällä neljä versiota kustakin kirjaimesta, niin suurista kuin pienistä. Hän yritti myös selvittää, minkälainen oli Einsteinin kirjoitusrytmi, ja minkälaisilla nousevilla ja laskevilla viivoilla  hän yhdisti kirjaimet toisiinsa. Sen jälkeen Geisler huolellisesti kopioi merkit ruudukkoon ja muokkasi niistä kirjasimia. Joistakin kirjasimista tuli itsessään oudon näköisiä, mutta ne toimivat liitettyinä toisiin kirjasimiin. Prosessi oli – kuten kuvitella saattaa – hyvin työläs. Siihen kului aikaa kaikkiaan kaksi vuotta. Einsteinin käsialaa ja Geislerin kehitysprosessia on havainnollistettu kuvin täällä.

Allaolevassa kuvassa on vasemmalla Einsteinin käsialaa ja oikealla Einstein-fontilla tulostettua tekstiä.

Kuvan lähde: http://www.kickstarter.com/projects/1822548650/albert-einstein-font

Albert Einstein -fontin julkaisu osuu sopivasti yksiin yleisen suhteellisuusteorian tänä vuonna vietettävän 100-vuotisjuhlan kanssa.

Hylkeet merentutkijoina

Ihmisellä on muista eläimistä poikkeavan vahva kyky käyttää muita eliölajeja omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen, niin hyvässä kuin pahassa. Jokin aika sitten tässä blogissakin oli juttua kyborgitorakoista.

Valtamerten tutkimuksessa on jo yli 10 vuoden ajan hyödynnetty merinisäkkäiden kykyä liikkua nopeasti ja tehokkaasti merten syvyyksissä. Napa-alueilla erityisesti hylkeet ovat selviytyneet hyvin, joten ne on valjastettu tutkimuksen tekemisen apuvälineiksi. MEOP eli Marine Mammals Exploring the Oceans Pole to Pole on useiden valtioiden yhteenliittymä, jonka tarkoituksena on tutkia ilmastonmuutoksen vaikutuksia napa-alueiden herkillä merialueilla. Tietoa on kerätty kiinnittämällä hylkeisiin erityisesti tätä tarkoitusta varten suunniteltuja dataloggereita, jotka keräävät ja tallentavat tietoa meren paineesta, lämpötilasta ja suolaisuudesta.

Kuvan lähde: Cristophe Guinet/AFP/Getty Images

Datalogger on elektroninen laite, joka tallettaa dataa suhteessa joko paikkaan tai aikaan, joko erityisen sisäänrakennetun taikka ulkoisen instrumentin, tai sensorin avulla. Sen toiminta perustuu digitaaliseen prosessoriin ja se on yleensä pieni, paristokäyttöinen ja kannettava, ja siinä on sisäinen muisti tiedon tallennusta varten sekä mahdollisesti useita sensoreita.

Hylkeet saattavat sukeltaa jopa 60 kertaa päivässä, ja toisinaan ne käyvät jopa 7000 jalan (2,13 kilometrin) syvyydessä. Niinpä ne ovat tuottaneet mittaamattoman arvokasta tietoa, jonka hankkiminen ihmisvoimin olisi äärimmäisen hidasta ja kallista työtä. Siitäkin huolimatta, että tätä tarkoitusta varten on jo kehitetty erityistä robottiteknologiaa. Vuodesta 2004 lähtien hylkeet ovat keränneet Antarktista ympäröiviltä valtamerialueilta jo yli 300 000 ympäristöprofiilia.

Dataloggeri kiinnitetään hylkeen päähän liimaamalla silloin, kun hylkeet ovat kuivalla maalla. Eläimet otetaan kiinni ja lamautetaan toimenpidettä varten. Laite putoaa pois noin vuoden kuluttua, kun hylje luo nahkansa. Tarkkaa tietoa ei ole, aiheutuuko ja missä määrin laitteesta eläimille stressiä.

Kuvan lähde: Cristophe Guinet/AFP/Getty Images

Laite lähettää tutkijoille satelliitin välityksellä ”twiittauksenomaisesti” hydrografista dataa aina, kun hylkeet nousevat pintaan.

– Hylkeet tuottavat tietoa paikoista, joista tietoa ei ole aiemmin ollut saatavissa. Se on ainutlaatuista, kertoi Mike Sedak, St. Andrew’sin yliopiston merinisäkkäiden tutkimuskeskuksen johtaja uutistoimisto AFP:n haastattelussa. Tietokanta on todellinen kultakaivos, josta on kummunnut jo 77 tieteellistä julkaisua mm. biologian, merentutkimuksen ja tekniikan aloilta. Tietokanta on vastedes avoin kaikille, niin yleisölle kuin tutkijoille.

Mittaukset valottavat myös hylkeiden elämää, koska niiden vaellusreitit perustuvat ilmasto-olosuhteiden vaihteluun. Tietoa saadaan siitä, miten ilmaston muuttuminen muuttaa Antarktiksen merialueita, ja kuinka hylkeet ja muut eläimet sopeutuvat tähän muutokseen.

Aina aurinkoista

Kesä on tulossa ja pohjoisella pallonpuoliskolla vuorokautinen valon määrä kasvaa päivä päivältä. Kauan ja kiihkeästi tätä on taas odotettukin – valoisia öitä.

Mitä jos pimeitä öitä, ja aivan erityisesti pimeitä päiviä eli kaamosta ei enää olisi? Ei edes niitä pilvisiä päiviä? Mitä jos ihminen voisi niin halutessaan viettää kaiken aikansa aurinkoisessa paikassa?

Italialaiset tiedemiehet ovat kehittäneet LED-järjestelmän, jonka tuottama valo paitsi näyttää myös tuntuu kattoikkunan läpi kajastavalta auringonvalolta. CoeLux-järjestelmässä valo siivilöityy ohuen nanohiukkaskerroksen läpi niin, että se jäljittelee ilmakehän sirontailmiötä, joka tekee taivaastamme sinisen. Tämän enempää kehittäjät eivät ole innovaationsa teknisistä yksityiskohdista paljastaneet.

Lyhyesti sanottuna sirontailmiössä on kyse siitä, että osa valosta häviää matkalla valon lähteestä sen havainnoitsijaan. Lyhytaaltoisimmat ultraviolettisäteet imeytyvät ilmakehään, pitkäaaltoisemmat pääsevät maanpintaan saakka. Mitä paksumman ilmakerroksen läpi säteet kulkevat, sitä enemmän säteilystä jää ilmakehään. Auringonsäteet kulkevat ilmakehässä pisimmän matkan talvella, lyhyimmän kesällä.

Koska luonnonolosuhteet maapallolla vaihtelevat, samoin kuin valon määrä ja laatu, on myös CoeLux-järjestelmästä tehty kolme erilaista kokoonpanoa, jotka jäljittelevät auringonvalon olemusta eri puolilla maailmaa. Käytännössä CoeLux siis näyttää kattoikkunalta.

CoeLux 60 tuottaa kirkasta, trooppista valoa, joka lankeaa kohtisuoraan ja muodostaa dramaattisia valoisuuskontrasteja, eli valoja ja varjoja.

Kuvan lähde: CoeLux

CoeLux 45 puolestaan tuottaa Välimeren alueelle tyypillisen, 45 asteen kulmassa lankeavan valon, sekä tasapainoiset valot ja varjot, jotka tehostavat muotoja ja tilavuutta.

Kuvan lähde: CoeLux

CoeLux 30 on seinäikkuna ja siitä lankeaa lämmin valo 30 asteen kulmassa horisonttiin nähden, valolaitumeksi, kuten me pohjoismaalaiset olemme tottuneet valon kokemaan.

Kuvan lähde: CoeLux

CoeLux-kattoikkunat soveltuvat valaisemaan kaikenlaisia ympäristöjä: sairaaloita, hotelleja, museoita, kuntosaleja, lentoasemia, parkkihalleja, metroasemia, valokuvausstudioita; sekä pimeimpiä tieteen etuvartioita niin maanpinnan ylä- kuin alapuolella.

Puhumattakaan siitä, miten auringonpaiste kaunistaisi tavallisia koteja. Asuntopulaan ja kaavoitusongelmiin voisi sen avulla syntyä ratkaisu, kun talot voitaisiin rakentaa jopa suurimmaksi osaksi maan alle, jos joku vain siellä suostuisi asumaan. Ja miksi ei suostuisi, jos siellä näyttäisi vaikkapa tältä:

Kuvan lähde: CoeLux

Halpa sisustusratkaisu CoeLux ei ole. Järjestelmän ostohinta on 61000 USD ja asennuskustannukset ovat noin 7000 USD sen päälle. Järjestelmän kehittäjät kuitenkin toivovat hinnan laskevan tulevaisuudessa roimasti. Tavoitteena on myös luoda ”auringon” sijaintiin muunneltavuutta, ja ilmeisesti samalla jäljitellä vuorokaudenaikojen vaihtelua, jolloin valon väri myös vaihtuisi dynaamisesti.

CoeLuxin kehittäjät vakuuttavat, että kotisivuillaan olevat kuvat ovat aitoja, eikä niitä ole käsitelty digitaalisesti. Heidän mukaansa valo on niin tehokas, ettei asiaan perehtymätön henkilö kykene sitä erottamaan oikeasta päivänvalosta.

Avaruusmuurahaiset

Varmaan joku muukin lepuuttaa toisinaan aivojaan ja sieluaan miettimällä, minkälaista olisi asua jollain muulla taivaankappaleella, tai ulkoavaruudessa. Minkälaista olisi loikata pimeään ja aloittaa kokonaan alusta, lähteä jäädäkseen.

Space.com on tarttunut aiheeseen julkaisemalla vakituisen avustajansa Joseph Castron kirjoittaman artikkelisarjan, joka on edennyt jo Plutoon asti. Seuraavana esittelyssä ovat komeetat ja viimeisenä eksoplaneetat. Nämä artikkelit ilmestynevät vielä huhtikuun aikana. Niihin on mahdollisesti palattava vielä myöhemmin.

Ideana on ollut kuvailla nimenomaan fyysisiä olosuhteita, eli sitä, minkälaista jollain toisella planeetalla todella on: millainen on painovoima Merkuriuksella? Kuinka pitkä päivä on Venuksella? Entä sää Titanilla?

Entä mitä jos ihminen haluaisi muuttaa elävän lemmikkihaukensa kanssa jonnekin toisaalle aurinkokunnassa – tai kenties vielä kauemmas?

Matka kestäisi vuosia ja todellisuudessa hauki tuskin selviäisi elävänä perille saakka.  Vielä ei ole varmaa sekään, selviäisikö hauen isäntä tai emäntä matkasta juurikaan lemmikkiään paremmin.

Selviytymistä voi onneksi tutkia myös ns. lähimaastoissa.

Kansainväliselle avaruusasema ISS:lle (International Space Station) lähetettiin 80-jäseninen muurahaisdelegaatio sen selvittämiseksi, miten painottomassa tilassa oleskelu vaikuttaa muurahaisyhteisön parviälyyn ja parvikäyttäytymiseen, joiden avulla ne selviytyvät elinalueillaan Maassa. Karkeasti nämä voidaan määritellä siten, että parviälyn avulla muurahaiset ratkaisevat ongelmia yhteistoiminnassa toistensa kanssa,  kun taas parvikäyttäytymisellä viitataan yleisesti yhdessä toimimisen kykyyn.

Muurahaiset tekevät eräänlaista vaihtokauppaa etsintäalueen laajuuden ja toisaalta etsintätyön tehokkuuden välillä. Ne toimivat hajautetusti, ilman keskitettyä ohjausta, eli yksikään muurahainen ei päätä, mitä toinen tekee. Ne kulkevat ympäriinsä pesän ympäristöä tarkkaillen ja informaatiota vaihdellen, ja tehokkuus perustuu siihen tosiasiaan, että kun riittävän paljon muurahaisia tutkii tiettyä aluetta, niin väistämättä joku yksilö löytää jotain, mikäli löydettävää ylipäätään on.

Kuvan lähde: NASA

Ideana tutkimuksessa oli, että muurahaiset laskettiin ”pesästään” aluksi pienelle avoimelle alueelle. Luonnollisessa elinympäristössään tutkimuksessa käytetty muurahaislaji, Tetramorium caespitum (Pavement ant),  levittäytyy alueensa rajoille nopeasti ja yksilöt vaeltelevat ympäriinsä mutkitellen ja aina lajitoverinsa kohdatessaan vaihtavat informaatiota koskettelemalla toisiaan tuntosarvillaan. Informaatio välittyy lajitoverin pinnan hiilivetyjen koostumuksen perusteella.  Olennaista tietoa on lajitovereiden määrä ja esiintymistiheys jollain alueella. Sen perusteella muurahaiset tekevät vaihtokauppaa siitä, pyrkivätkö tutkimaan mahdollisimman laajan alueen vai keskittyvätkö tekemään työnsä perusteellisemmin. Nämä muurahaiset elävät jalkakäytävillä ja muissa ihmisen rakentamissa ympäristöissä kaupunkialueilla. Ne ovat tottuneet konflikteihin naapuriyhdyskuntien kanssa.  Reviiririidoista voi kehkeytyä jalkakäytäville valtavia taisteluita, joissa menehtyy massoittain muurahaisia.

Kuvan lähde: http://wiki.bugwood.org/NPIPM:Tetramorium_caespitum

ISS:llä tehdyn tutkimuksen tuloksia on tarkoitus hyödyntää kehitettäessä etsintäalgoritmeja robottitiimien käyttöön. Muurahaisten sekä myös mehiläisten ja muiden parvissa elävien hyönteisten parviälyssä ja parvikäyttäytymisessä toisin sanoen riittää tutkittavaa myös tietojenkäsittelytieteellisessä tutkimustyössä.

Nähtävästi muurahaiset ovat pärjänneet painottomassa tilassa varsin hyvin.  Niiden kyky suorittaa kollektiivisia etsintöjä selvästi heikkeni, kun ne menettivät otteen alustastaan ja kelluivat painottomuudessa jopa useiden sekuntien ajan. Toisaalta ne osoittautuivat yllättävän taitaviksi tuon otteen palauttamisessa. Ne tarrautuivat toisiinsa, heiluttelivat tarmokkaasti raajojaan  ja pääsivät siten takaisin alustalleen, ja sen jälkeen jotenkin onnistuivat litistämään itsensä pintaa vasten, jotta ote piti, joka taas on ominaista joillekin puissa eläville lajeille.

Toisin kuin maan pinnalla, jossa vastaavat kokeet toistettiin samalla muurahaislajilla, avaruusmuurahaisten etsintäreitit olivat suoraviivaisia ja siten vähemmän perusteellisia, koska painottomuus häiritsi niiden kykyä välittää havaintoja ympäristöstään. Tämä on tietenkin väistämätöntä, jos osa parvesta leijuu ilmassa alustastaan otteen menettäneenä. Etsintäaluetta suurennettiin vaiheittain melkein kaksinkertaiseksi, jolloin enää vain harvat yksilöt jatkoivat kulkemistaan niin kauaksi pesästä.

Toistamalla koe Maassa  useiden muurahaislajien avulla todennäköisesti löydetään uusia hajautettuja algoritmejä sekä tietoa parvikäyttäytymisen evoluutiosta muurahaisten erilaisissa elinympäristöissä. Erityisesti tutkijoita kiinnostaisi niiden lukuisien trooppisten muurahaislajien parvikäyttäytyminen, joiden elämää ei vielä ole tutkittu.

 

Kakkabusseja, purilaisparfyymiä sekä salakuuntelevia barbeja

Internetin ihmemaailmassa törmää kaikenlaisiin kiinnostaviin ja ällistyttäviin uutisiin myös muilta kuin tietotekniikan alalta.

Useat eri lähteet maailmalla ovat raportoineet, että Iso-Britannian ensimmäinen BioBus, eli ihmisen tuottamista bio- ja ruoanjätteistä valmistetulla biokaasulla toimiva bussi, on aloittanut liikennöinnin Bristolin ja Bathin välillä.

BioBusia varten kerätään jätettä sen 15 mailin (n. 21,14 km) mittaisen reitin varrella sijaitsevilta 32.674 kotitaloudelta, joista jokaisen odotetaan tuottavan kuukaudessa niin paljon jätettä, että se riittää kuljettamaan bussia 6,5 mailia (n. 10,5 km). Toisin sanoen yhden kotitalouden on kerättävä jätettä kaksi kuukautta, jotta polttoaine riittäisi kuljettamaan bussin reittinsä kerran päästä päähän. Vuoden aikana kotitalouksilta kertyvällä jätteellä bussi kulkee n. 2,5 miljoonaa mailia (4,1 miljoonaa kilometriä).

Biojätteellä toimivia busseja on ollut käytössä mm. Ruotsissa, Sveitsissä, Itävallassa, Saksassa ja Alankomaissa jo viime vuosikymmeneltä alkaen. Suomessa ainakin pääkaupunkiseudulla kokeiltiin maakaasubusseja, mutta niiden käytöstä ollaan luopumassa.

Biokaasun käytöllä saavutetaan huomattavia ympäristöetuja diesel-ajoneuvojen tuottamiin päästöihin verrattuna. Vaaralliset päästöt vähenevät jopa 97 %, mm. typen oksidien määrä vähenee n. 80 – 90 %, ja hiilidioksidipäästöjä syntyy jopa 95 % vähemmän. Ja kyllä: BioBusin polttoaineena käytetystä biokaasusta poistetaan epäpuhtaudet siten, että ajossa syntyvät päästöt ovat lähes hajuttomia.

Minkälainen vaikutus mahtaa Burger King Japanin kaavailemalla Whopperin tuoksuisella hajuvedellä olla BioBusien elinkaareen?

Mashablen uutisen mukaan uuden tuoksun nimi olisi ’Flame-Grilled’, ja se julkistettaisiin ’Whopper Dayn’ yhteydessä, jota sattumoisin vietettäisiin 1. huhtikuuta. Parfyymiostos oikeuttaa ilmaiseen Whopper-purilaiseen siltä varalta, että tuoksusta tulee ostajalle nälkä.

Mitään ennennäkemätöntä purilaisparfyymi ei ole, vaan vuonna 2008 yhtiö julkisti tuoksun nimeltään ’Flame’. Hajuveden valmistus on sittemmin lopetettu. Sitä myytiin mm. verkkokaupassa. Tuo hajuvesi ei kuitenkaan tuoksunut purilaiselta, vaan – kuten eräs tuotetta markkinoineen yrityksen edustaja kuvaili – ”Axe-vartalosuihkeen, TAG:in ja tämän käyttämäni YSL:n hajuveden sekoitukselta”.

Toistaiseksi ei tiedetä, aiheuttiko ’Flame’ ympäristöhaittoja.

Mistä päästäänkin sujuvasti tämän lauantai-illan postauksen seuraavaan aiheeseen.

ToyTalk -niminen yritys on tuomassa markkinoille leluvalmistaja Mattelin markkinoimana Hello Barbie -nimistä lelua, joka pystyy keskustelemaan. Tarkoittaako tämä sitä, että tästä lähin lastenkin kannattaa olla varuillaan siitä, mitä suustaan päästävät kesken leikkiensä?

Tivi-lehden artikkelin mukaan

Kun lapsi painaa Hello Barbien vyössä olevaa puheentunnistuspainiketta, lelu yhdistyy wlanin välityksellä leluyhtiön palvelimelle. Puheentunnistusohjelma analysoi lapsen sanomiset, ja ToyTalkin tietokannasta haetaan sopiva vastaus.

Hello Barbien keskustelutaito kehittyy jatkuvasti, sillä leluyhtiön työntekijät lisäävät tietokantaan repliikkejä.

Hello Barbie tallentaa lapsen kanssa käymänsä keskustelut ToyTalkin palvelimille. Lähetys tapahtuu ToyTalkin mukaan salattuna. Itse nukke ei tallenna mitään.

Lelun taustalla olevat yritykset haluavat kuitenkin hyötyä lasten käymistä keskusteluista. Lelun käyttö tarkoittaa käyttöehtojen hyväksymistä. Käyttöehtojen mukaan vanhempien on hyväksyttävä lasten puheen käyttäminen tuotekehityksessä. Lisäksi äänitteitä voidaan luovuttaa kolmansille osapuolille.

Leluyhtiöstä todetaan Today-sivustolle, että vanhemmat voivat kuitenkin poistaa lapsesta kerätyt tiedot. Oston yhteydessä vanhemmille annetaan salasana, jonka avulla he pääsevät katsomaan tietoja lapsen Barbien kanssa käymistä keskusteluista.

Vanhemmat voivat myös tilata viikottaisen koosteen lapsensa käymistä keskusteluista.

Tällainen lelu tuntuu aika erikoiselta aikoina, kun ainakin mediassa korostetaan monin eri tavoin yksilön- ja ilmaisunvapautta ja auktoriteettien sekä viranomaisten kontrollista luopumista. Vilkkaalla mielikuvituksella varustetun henkilön mieleen saattaisi myös juolahtaa uusia tapoja käyttää – ja väärinkäyttää – tätä lelua.

Tuntevatko tietokoneet meidät omaa äitiämmekin paremmin?

Törmäsin netissä surffaillessani artikkeliin, jossa kerrottiin PNAS:in (Proceedings of the National Academy of Sciences) julkistamasta tutkimustuloksesta. Artikkelin otsikko oli vapaasti suomennettuna: Pystyykö tietokone arvioimaan persoonallisuuttasi paremmin kuin oma äitisi?

Tekstissä viitattu tutkimus on melko tuore. Lyhyesti kerrottuna siinä osoitetaan, että tietokonemallit pystyvät arvioimaan ihmisen persoonallisuutta luotettavasti.

Tutkimustulos on tiivistetty graafisena esityksenä, jonka mukaan näyttäisi siltä, että tietokonemalli pystyy arvioimaan henkilön persoonallisuutta lähes yhtä tarkasti kuin tämän puoliso tai elämänkumppani. Perhe ja ystävät laahaavat jäljessä. Vähiten tietävät työkaverit. Tietokonemalli tarvitsee analyysiään varten tiedot noin 100 koehenkilön tykkäyksestä, joilla koehenkilö on osoittanut tykkäävänsä vaikkapa tietystä musiikista, kirjoista, televisio-ohjelmista tai elokuvista. Toisten ihmisten tilapäivitysten tai valokuvien tykkäämiset eivät olleet tässä merkittäviä.

Tutkimuksessa verrataan ihmisen ja tietokoneen tekemien arviointien tarkkuutta. 86.220 vapaaehtoista koehenkilöä täytti 100-kohtaisen persoonallisuutta koskevan IPIP-kyselylomakkeen heille osoitetusta koehenkilöstä. Osa arvioista oli yhden, osa kahden Facebook-kaverin antamia samasta koehenkilöstä. Tutkijat osoittivat muun muassa, että tietokoneen luomat ennusteet, jotka perustuivat Facebook-tykkäysten tuottamaan, geneeriseen digitaaliseen jalanjälkeen olivat tarkempia kuin ennusteet, jotka osallistujen Facebook-kaverit laativat koehenkilöstä kyselylomakkeen avulla. Arvioitavat persoonallisuuden piirteet olivat avoimuus, tunnollisuus, ulospäinsuuntautuneisuus, suostuvaisuus ja neuroottisuus.

Tutkijat toteavat, että toisten ihmisten persoonallisuuden arvioiminen on merkittävä osa sosiaalista kanssakäymistä. Arvioiden perusteella tehdään tärkeitä päätöksiä yksityis- ja työelämässä, niin päivittäin kuin pitkällä tähtäimellä, kuten esimerkiksi kenen kanssa mennä naimisiin, tai ryhtyä ystäväksi, tai palkata töihin, tai valita presidentiksi. Mitä tarkempi arvio, sitä parempi päätös. Aiemmin on jo todettu, että ihmiset ovat melko taitavia arvioimaan toistensa persoonallisuuksia. Jopa toisilleen ventovieraat ihmiset kykenevät tekemään oikeita havaintoja lyhyen videon perusteella.

Näiden tutkimustulosten mukaan tietokonemalli voi kuitenkin olla yhtä hyvä, tai jopa parempi arvioimaan tietyn ihmisen persoonallisuutta kuin toinen, tälle läheinenkin ihminen. Jos näin todella on, ”kyky arvioida täsmällisesti psykologisia piirteitä ja tiloja käyttäytymisen digitaalisia jalanjälkiä tutkimalla on tärkeä virstanpylväs matkalla kohti sosiaalisempaa ihmisen ja tietokoneen välistä vuorovaikutusta”, kuten tutkijat lopuksi toteavat.

Sovellusmahdollisuuksia näille käsityksille on varmaan runsaasti, esimerkiksi sosiaalisen median, markkinoinnin ja rekrytoinnin aloilla. Voisikohan kehitys parhaimmillaan johtaa siihen, että päästään lopullisesti eroon vaikkapa tällaisesta.

Kyborgitorakat – mitähän Kafka sanoisi?

Internetissä on jo viime syksystä lähtien uutisoitu North Carolina State Universityn tutkijoiden kehittämästä tekniikasta, jossa kyborgitorakat (’biobots’) kuljettavat pieniä langattomia mikrofoneja ja etsivät äänen lähdettä. Tämä on mahdollista erityisen sirun avulla, joka kaappaa valtaansa torakan aivot ja hermoston.

Tutkijat rakensivat noin kolmen gramman painoisen repun, jonka sisään asetetaan paristokäyttöinen tietokonesiru. Torakan on määrä kuljettaa reppua selässään. Tämän jälkeen siru yhdistetään torakan aivoihin siten, että torakan jalkojen liikettä kyetään säätelemään. Laite toimii langattomasti ja sen käyttäjä voi ohjailla torakan liikkeitä mielensä mukaan.

Torakkapoloisella ei ole tilanteessa vaikutusvaltaa, koska sen koko hermosto on kaapattu. Selkäreppu on pienestä koostaan huolimatta ylimääräinen taakka torakalle.

Tutkimuksessa havaittiin, että torakkaa voidaan liikutella stimuloimalla sen hermokimpun yhtä tai molempia puolia. Tutkijat ovat nimenneet tämän kyborgitorakan ”kauko-ohjatuksi hybridirobottijärjestelmäksi”.

Torakoista on yritetty aiemminkin tehdä kyborgeja stimuloimalla niiden tuntosarvia. Ajateltiin, että torakka voitaisiin huijata vaihtamaan suuntaansa, jos se luulisi kohtaavansa esteen. Sen koko hermojärjestelmää ei tässä menetelmässä olisi otettu haltuun. Havaittiin, että hermojärjestelmän suora stimulointi kuitenkin tuotti parempia tuloksia.

Torakoita ei käytetä tutkimuksissa ensimmäistä kertaa, vaan niihin on mm. kiinnitetty ”kinetiikkaa” kulkusuunnan ohjailemiseksi, ja eräässä toisessa tutkimuksessa torakka yritettiin saada selviytymään hengissä omien nesteidensä varassa.

Torakat ovat pienikokoisia ja robottitorakat voivat päästä paikkoihin, joihin ihmiset tai robotit eivät pääse. Kyborgitorakat voivat jonain päivänä pelastaa suuronnettomuuksien uhreja esimerkiksi sortuneista kaivoksista tai ydinvoimalan raunioista. Torakoihin voidaan kiinnittää mikrofoneja ja kameroita, jolloin pelastajat voisivat mahdollisesti kommunikoida raunioiden vangiksi jääneiden ihmisten kanssa.

Apulaisprofessori Alper Bozkurtin tutkimusryhmä on luonut torakoille kahdenlaisia mikrofonireppuja. Yhden mikrofonin versio kerää suhteellisen korkeantaajuista ääntä mistä tahansa suunnasta. Toinen tyyppi on varustettu kolmella mikrofonilla, joilla voi havaita äänen suunnan.

Sopivat algoritmit analysoivat langattomasta mikrofonijärjestelmästä kerättyä ääntä paikallistaakseen äänen lähteen ja ohjatakseen torakat siihen suuntaan. Tutkijaryhmän aiemmat tutkimukset ovat jo osoittaneet, että biobotseilla voidaan kartoittaa tuhoaluetta.

Bozkurt totesi yliopistonsa tiedotteessa: ”Tavoitteena on, että korkeataajuiset mikrofonit erottelevat ääniä, kuten apua kutsuvat ihmiset äänistä, joilla eivät ole väliä, kuten vuotava putki. Kun olemme tunnistaneet merkittävän äänen, voimme käyttää torakoita, joilla on mikrofoniryhmä hakeutumaan äänen suuntaan.”

Tutkijat ovat myös kehittäneet teknologiaa, jota voidaan käyttää ”näkymättömänä aitana” jolla pitää kyborgitorakat katastrofialueella. Aidan avulla voidaan torakat pitää myös sopivan lähellä toisiaan, jotta ne muodostavat katkottomasti toimivan langattoman anturiverkoston.

Teknologian avulla ihminen voi siis hyötyä lukemattomilla tavoilla jopa torakoista. Aina voi kysyä, onko tämä eettistä vai ei. Torakka on nopeasti lisääntyvä ja vaatimaton olento, joka kestää hyvinkin haastavia olosuhteita, jopa ydinsäteilyä. On esitetty, että maailmanlaajuisen katastrofin (mahdollisesti ydinkatastrofin) jälkeen torakka olisi mikrobien ohella ainoa elävä olento maapallolla. Ei siis ihme, että se ja sen tutkimattomat tiet ovat kiehtoneet ihmistä, niin tieteessä kuin taiteessa.